Tänään ja eilen kiersimme porukalla keskustoria jaellen vaaliflyereita ja keskustellen ihmisten kanssa.

Luokanvalvoja oli lähettänyt koko luokalle valituspostia siitä, ettei perjantain tunneilla ollut kuin viisi henkeä (kolmella hengellä luvallinen poissaolo, luokassa yhteensä 23 henkilöä).
Alkaa olla jo aika avutonta. Ketään meistä ei kiinnosta Laatua Ahlmanilla-tunnit kun niillä ei yleensä tehdä mitään oppimiseen liittyvää.
Perjantaina niillä tunneilla olisi ollut nyt sitten joku ulkopuolinen yrityselämän edustaja puhumassa ja opettajan mielestä on "noloa ettei paikalla ollut juuri ketään". Itse en tiennyt tuntien sisältöä ennen kuin tänään.
Onko noloa, että ihmisillä on pokkaa kapinoida tylsiä, mitäänsanomattomia tunteja vastaan - onko noloa että suurimmalla osalla luokasta on mielipiteitä ja itsepäisyyttä?
Ei auta nolouteen vetoaminen ainakaan minuun.
En sano, etteikö olisi melko ikävää olla luokanvalvojan roolissa tuossa tilanteessa, mutta jos hän ei saanut meitä tunteisiin vetoamalla osallistumaan syysretkeenkään (keskustassa hyppelyä ja pyynikin urheilukentällä jotain toimintaa, ei minkäänlaista opetuksellista tarkoitusta tai sisältöä), en usko että tuokaan tulee tuosta paranemaan. Jos parannusta syntyy, sen on tultava opetuksen laatuun.

Luokanvalvojalle eilen lähettämäni sähköposti jakoi internetissä mielipiteitä, mutta enimmäkseen olivat sitä mieltä, että asiallinen teksti ja toivottivat onnea asian perillesaamiseksi.
Luokanvalvojani myöskin vastasi tähän viestiin. Sitä en tähän pastea, mutta yhtenä juttuna (myös yllä kertomaani viitaten) voin sanoa, että se ihminen tykkää melko lailla vedota tunteisiin. Se ei minusta sovi opettajalle, sillä en minä sitä koulua hänen vuokseen käy/keskeytä.


Tulipa mieleen muistoja järjestellessäni kirjahyllyäni uuteen uskoon
(satukirjat ja muut lapsille-nuorille suunnatut, runokirjat, romaanit ja tietokirjat omaan lonkeroonsa).
Alkoi vain huvittaa se, kun Vantaalla lukiota käydessäni äidinkielen opettaja sanoi Harry Pottereita lastenkirjoiksi. Keskustelu meni näin:

Oppilas: Saako Harry Pottereista tehdä kirjasarjaesseen?
Opettaja: Ei, Potterit ovat lastenkirjoja, eivätkä ne sovellu tähän.
Oppilas: Mahdatko itse olla lukenut ainoatakaan Potteria?
Opettaja: En ole.
Oppilas: Et ilmeisesti sitten tiedä, että niissä kirjoissa tapetaan ihmisiä. Onko se sinun mielestäsi lapsille sopivaa luettavaa? Voiko niitä kirjoja siis kutsua lastenkirjoiksi?
Opettaja: Tämä on tässä paperissa määritelty näin.
Oppilas: No mutta sinähän tässä opetat, ei se paperi!

En muista tarkkaan, mitä opettaja minulle vastasi tuon kommentin jälkeen, mutta hitusen nihkeähkö hän oli minua kohtaan loppukurssin ajan. Valitsin kirjaesseeni aiheeksi myöhemmin erään toisen kirjan, jossa tapetaan ja kidutetaan ihmisiä - tiedä sitten mitä mieltä hän on sen kirjan kohdeikäryhmästä.


Olenko sitten hyvä viisastelemaan vai pelkkä kapinoiva kakara, mutta aina olen parhaiten osannut sanoa vastaan itseäni vanhemmille ja kouluttautuneemmille ihmisille - erityisesti kirjanoppineille pikkutarkoille opettajille.
He ovat siinä laitoksessa se osa, joka parhaiten pystyy meidän opetusjärjestelmäämme vaikuttamaan (sen jälkeen kun oppilaat ovat ilmaisseet kantansa), sillä se on heidän vastuualueensa. Siksipä heille on kerrottava suoraan, mieluiten vieläpä julkisesti, jos jokin asia on huonosti.
Kerrottakoon nyt, etteivät opettajat läheskään aina osaa ottaa kannanottoja ja kritiikkiä kehityskelvoittavana palautteena, ovathan he ihmisiä ja opettavat normaalisti itseään nuorempia ja kokemattomampia ihmisiä.
Kerran minut meinattiin heittää luokasta ulos, kerran heitettiin liidulla (ala-asteen opettaja oli krapulassa), mutta mielipiteet tulivat julki.

On tärkeää sanoa, vaikka se osuisikin pahasti toisen nilkkaan. Jonain päivänä saatat huomata, että puheellasi sait jotain aikaan - vaikkeivät sen hyödyt sitten osuisikaan sinun aikaasi.


Näillä mennään, katsotaan mihin tilanteet kehittyvät. Rullaati.