Hyvää iltaa.

Otin juuri nukahduslääkkeen sen takia, että minua ahdistaa aivan tajuttomasti tämä yhteiskuntaelämään sopeutumispakko.

Kaikki lähti tuossa äsken siitä, kun Britannian kulttuuriministeri haluaisi jälleen kerran rajoittaa ihmisten netinkäyttöä ja yleensäkin median ulosantia.

"Jos katsomme internetin historiaa, sen ovat korostaneet sen olevan tila, jota valtiot eivät voi rajoittaa. Mielestäni meidän pitää vakavasti arvioida tätä käsitystä uudelleen", hän sanoi. (Britannian kulttuuriministeri Andy Burnham) 

Lainaus on Helsingin Sanomien nettiartikkelista 27.12.2008.

Ajatusketju alkoi.


Media on todella vahva elin, jota pelätään, sillä se vaikuttaa todella suureen määrään ihmisiä psykologisin keinoin. Psykologiaa taas pelätään siksi, että sitä eivät kaikki tunne, ja koska se on ihmiselle ja ihmisyydelle keskeinen asia, josta ei vain pääse eroon. Vahva asia.

Valtaosalla kansanedustajista ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, millaista ahdistusta heidän suoltamansa lait voivat aiheuttaa ihmisissä, tai millaista valtavaa taistelutahtoa.

Taistelutahtoonhan tunnetusti kuuluu usein riehuminen, mekkalointi ja mielipiteiden julkinen esittäminen vaikuttavin seurauksin.

Riehumista taas ei voida sietää, sillä sehän voi aiheuttaa vaikkapa kunnianloukkauksen jollekulle asiaan mitenkään liittymättömälle taholle.

Juurihan se Vanhasenkin setä sanoi, että saatte puhua, kunhan pidätte turpanne kiinni.

Ihmistä yritetään näillä kaikilla rajoituksilla ja aitaamisilla pikkuhiljaa saada pusertumaan siihen pikkiriikkiseen muottiin, jonka arkkitehteinä toimivat taasen ihmisyyttä täydellisesti ymmärtämättömät... ihmiset.

Kyseessäoleva muotti sisältää about seuraavat asiat: Hengittäminen, käveleminen, opiskelu, rehellinen työnteko ja veronmaksu. Harmi vain, että näistäkin asioista tehdään vaikeaa. Monet muotit ruhjoutuvat pahasti matkalla lopulliseen käyttöönottopaikkaansa - sekä käytön aikana.
Joistain muoteista taas tehdään tahallaan lähes käyttökelvottomia.
Kyseessä on siis valtion luoma tuote, johon sinulla ei ole palautus- eikä vaihto-oikeutta. Käytännössä vuokraat tämän muotin valtiolta maksamalla veroa ja olemalla Kunnon Kansalainen (tm). Monet eivät huomaa tekevänsä niin.

Mitä saamme takaisin siltä muotilta, varsinkin jos niistä suurin osa on rikki jo valmiiksi?

(Käytännön vinkki: muotista kannattaa astua ulos ennen kuin tuhoat sen. Ethän sinä haarniskaakaan heitä polttouuniin vielä ollessasi sen sisällä.)

Brittien kulttuuriministerisetä vaikuttaisi kyllä ymmärtävän
internetiä joksenkin, sillä hän sanoi että se on aina ollut valtiovallan
rajoittamattomissa. Hänen mielestään tätä asiaa pitäisi tarkastella uudelleen.

Tämä ministerisetä ymmärtää internetiä, mutta ei ihmistä.
Ihminen on luonut internetin, kaiken sen toimintaperiaatteen, ihminen.
Ei yksi ihminen, vaan jokainen sen käyttäjä, luo sinne jatkuvasti uutta kamaa.
Se leviää ympäriinsä, ja jos sille olisi äyräät, se olisi ylittänyt ne jo
useita kertoja. Ihan kuin kaikkien ihmisten mieli pantuna yhteen. Jospa koetettaisiin vaihteeksi aidata muutama kansanedustaja häkkiin, katsoa miten ne alkavat käyttäytyä.

Tunnen itseni ympärille piirtyvän häkin. Se pelottaa ja ahdistaa, yritän sitä paeta. Enhän minä voi kasvaa, jollen saa mitään hengenravintoa, ja kasvu on ainoa keino minun elää.

Rajaton mieli - Rajat on mieli.

Tänään ja eilen kiersimme porukalla keskustoria jaellen vaaliflyereita ja keskustellen ihmisten kanssa.

Luokanvalvoja oli lähettänyt koko luokalle valituspostia siitä, ettei perjantain tunneilla ollut kuin viisi henkeä (kolmella hengellä luvallinen poissaolo, luokassa yhteensä 23 henkilöä).
Alkaa olla jo aika avutonta. Ketään meistä ei kiinnosta Laatua Ahlmanilla-tunnit kun niillä ei yleensä tehdä mitään oppimiseen liittyvää.
Perjantaina niillä tunneilla olisi ollut nyt sitten joku ulkopuolinen yrityselämän edustaja puhumassa ja opettajan mielestä on "noloa ettei paikalla ollut juuri ketään". Itse en tiennyt tuntien sisältöä ennen kuin tänään.
Onko noloa, että ihmisillä on pokkaa kapinoida tylsiä, mitäänsanomattomia tunteja vastaan - onko noloa että suurimmalla osalla luokasta on mielipiteitä ja itsepäisyyttä?
Ei auta nolouteen vetoaminen ainakaan minuun.
En sano, etteikö olisi melko ikävää olla luokanvalvojan roolissa tuossa tilanteessa, mutta jos hän ei saanut meitä tunteisiin vetoamalla osallistumaan syysretkeenkään (keskustassa hyppelyä ja pyynikin urheilukentällä jotain toimintaa, ei minkäänlaista opetuksellista tarkoitusta tai sisältöä), en usko että tuokaan tulee tuosta paranemaan. Jos parannusta syntyy, sen on tultava opetuksen laatuun.

Luokanvalvojalle eilen lähettämäni sähköposti jakoi internetissä mielipiteitä, mutta enimmäkseen olivat sitä mieltä, että asiallinen teksti ja toivottivat onnea asian perillesaamiseksi.
Luokanvalvojani myöskin vastasi tähän viestiin. Sitä en tähän pastea, mutta yhtenä juttuna (myös yllä kertomaani viitaten) voin sanoa, että se ihminen tykkää melko lailla vedota tunteisiin. Se ei minusta sovi opettajalle, sillä en minä sitä koulua hänen vuokseen käy/keskeytä.


Tulipa mieleen muistoja järjestellessäni kirjahyllyäni uuteen uskoon
(satukirjat ja muut lapsille-nuorille suunnatut, runokirjat, romaanit ja tietokirjat omaan lonkeroonsa).
Alkoi vain huvittaa se, kun Vantaalla lukiota käydessäni äidinkielen opettaja sanoi Harry Pottereita lastenkirjoiksi. Keskustelu meni näin:

Oppilas: Saako Harry Pottereista tehdä kirjasarjaesseen?
Opettaja: Ei, Potterit ovat lastenkirjoja, eivätkä ne sovellu tähän.
Oppilas: Mahdatko itse olla lukenut ainoatakaan Potteria?
Opettaja: En ole.
Oppilas: Et ilmeisesti sitten tiedä, että niissä kirjoissa tapetaan ihmisiä. Onko se sinun mielestäsi lapsille sopivaa luettavaa? Voiko niitä kirjoja siis kutsua lastenkirjoiksi?
Opettaja: Tämä on tässä paperissa määritelty näin.
Oppilas: No mutta sinähän tässä opetat, ei se paperi!

En muista tarkkaan, mitä opettaja minulle vastasi tuon kommentin jälkeen, mutta hitusen nihkeähkö hän oli minua kohtaan loppukurssin ajan. Valitsin kirjaesseeni aiheeksi myöhemmin erään toisen kirjan, jossa tapetaan ja kidutetaan ihmisiä - tiedä sitten mitä mieltä hän on sen kirjan kohdeikäryhmästä.


Olenko sitten hyvä viisastelemaan vai pelkkä kapinoiva kakara, mutta aina olen parhaiten osannut sanoa vastaan itseäni vanhemmille ja kouluttautuneemmille ihmisille - erityisesti kirjanoppineille pikkutarkoille opettajille.
He ovat siinä laitoksessa se osa, joka parhaiten pystyy meidän opetusjärjestelmäämme vaikuttamaan (sen jälkeen kun oppilaat ovat ilmaisseet kantansa), sillä se on heidän vastuualueensa. Siksipä heille on kerrottava suoraan, mieluiten vieläpä julkisesti, jos jokin asia on huonosti.
Kerrottakoon nyt, etteivät opettajat läheskään aina osaa ottaa kannanottoja ja kritiikkiä kehityskelvoittavana palautteena, ovathan he ihmisiä ja opettavat normaalisti itseään nuorempia ja kokemattomampia ihmisiä.
Kerran minut meinattiin heittää luokasta ulos, kerran heitettiin liidulla (ala-asteen opettaja oli krapulassa), mutta mielipiteet tulivat julki.

On tärkeää sanoa, vaikka se osuisikin pahasti toisen nilkkaan. Jonain päivänä saatat huomata, että puheellasi sait jotain aikaan - vaikkeivät sen hyödyt sitten osuisikaan sinun aikaasi.


Näillä mennään, katsotaan mihin tilanteet kehittyvät. Rullaati.

Tämä aamu ei ollut erilainen.

Kasvit eivät oikein menesty huoneessani, kun tänne paistaa aurinko niin vähän aikaa. Sama pätee nähtävästi myös tavoitteisiini. Aamu on aina aurinkoinen, sen jälkeen saadaankin katsella kun taas muutan kaiken myrskyisäksi.

Odottelen puhelua. Melko huolestuttavaa puuhaa tällainen.

Kaikkea pitäisi tänäänkin väsätä.
Voisin mennä tänään antikvariaattiin ja kirjastoon katselemaan sarjakuvia.
Ehkä rentoutuisin vähän.

Nyt soipi kappale, jossa lauletaan eräs eniten lainaamistani lyriikoista.

"I never wanted to kill,
I am not naturally evil!
Such things I do,
just to make myself
more attractive to you.
Have I failed?"
(Morrissey)

Tässä asunnossa istuessaan voi tuntea elämän värähtelyä pitkin taloa.
Yläkerrassa tapahtuu koko ajan jotain, hissi kolahtelee, bussi rullaa vierestä harva se hetki.
Minun huoneessani ei mikään muutu. Kaikki pöly on jämähtänyt, eikä se nouse ennen kuin jotain suurta tapahtuu. Ennen kuin olen löytänyt jotain oikeaa, lehtiä ja pölyjä nostattavaa Tuulta.

Upoksissa.

Liian useat päivät nykyelämässäni alkavat näin.
Herään kuudelta soittavaan herätyskelloon kahden tunnin unien jälkeen, sammutan kellon, totean että "eiih" ja menen takaisin nukkumaan. Nukun jonnekin yhteentoista, kuten nyt, ja huomaan unohtaneeni jotain elintärkeää.
Tällä kertaa vuokranmaksun. Siispä, kaupunkiin käy tieni hoitamaan asioita.

Mitähän muuta olisin unohtanut... Voisin tietty samalla käydä kaupassa ostamassa sitruunoita ja jotain muuta hapokasta. Kuten pari lamppua.

Olen melkein alkanut pitää kämpillä nukkumisesta, mutta vain aamuisin. Se ei ole kovin hyväksi. Yöllä nukkuminen tuntuu äärettömän pelottavalta ajatukselta, kun ei enää näe mielensä juoksua pitkin seiniä. Pitäisi kai hankkia unilamppu. Enkä tajua kuka urpo on laittanut cd-soittimen näyttövalon siniseksi.
Nytkin nautin olostani semiheränneenä, pää täynnä märkää hiusta suihkun jäljiltä.

Kahvi tästä enää puuttuisi, mutta toisaalta ei tee edes mieli. Tuntuisi jonkinlaiselta repimiseltä se juuri nyt.

Ehkä tänään näkisin selkeämmin, toiset kameran linssin kautta, minä hymyjen.

Ehkä tänään voin paremmin.

Moni ei ehkä ymmärrä, miten ihanaa on, kun saa tehdä jatkuvasti jotain. Ei toki ihan joka sekunti tarvitse olla kädet rullaamassa, mutta että tekemistä riittää ja homma tuntuu sujuvan. Turhautuminen on päivän sana monissa kouluissa. Siksi itse haen nyt töihin ja jos töitä saan, kouluni jää kesken. Taas.

Isoja päätöksiä, mutta niitä on tehtävä saadakseen jotain aikaan.
En usko että tuo koulu tuosta paremmaksi muuttuu. Annanpa siis sijaa toisille, sillä ylikansoittuminen tuolla luokalla on se suurin ongelma - tekemistä ei riitä kaikille koskaan. Toinen suuri ongelma on se, etteivät opettajat tunnu pystyvän pitämään sitä punaista lankaa puheessaan kovin pitkään. Siispä monet meistä jäävät jälkeen tai eivät opi oikeastaan mitään.
Moni on myös poissa pitkiä aikoja, toiset kiinnostuksenpuutteen, toiset vaivojensa takia. Itselläni on ollut todella paljon stressimigreeniä lähiaikoina, johtuen nimenomaan turhautumisen aiheuttamista ylijämäenergian purkauksista. Kumma juttu.

Joku sanoi, ettei missään koulussa ole mukavaa. Onko näin oltava?
Entä jos jossain onkin opinahjo, jossa voisi tuntea itsensä täyspäiväisesti oppivaksi ja sisäistäväksi, jossa asiat tulisivat helposti esiin (ilman että täytyy etsiä kissojen ja koirien kanssa, että missä se seuraava oppitunti pidettiinkään) ja jossa ei tuntuisi jatkuvasti siltä että tämähän ei edisty eikä sitten millään.
Mieti nyt. Olisihan se mahtavaa.

Töissäkäyvänä voisin sentään tehdä hommaa joka tuntuu itselle hyvältä eikä tarvitsisi miettiä raha-asioita niin pirun tarkkaan. En yleensä hirveästi kyllä edes tuhlaile, olen ihme säästöhippi, mutta olisihan se mukavaa olla varaa joskus johonkin vähän laadukkaampaankin kuin halvimpaan.

Tahtoisin kiittää paria ihmistä, mutta tehnen sen oikeassa elämässä. Jonain päivänä. Ehkä tänään. Hyvää yötä.